Ihmetys ja kummastus

Tiistaina oli Kiiran ortopediaika, joten maanantai-iltana pakkasin Kiiran laukkuun ja lähdettiin matkaamaan Helsingin kautta Vantaalle serkkuni luokse. Junassa laitoin Kiiralle valjaat ja napsautin kiinni hihnan, koska ajattelin että neiti haluaisi matkustaa mieluummin niin kuin laukussa. Ensimmäisellä kerralla Kiira alkoi selvästi hermostua, joten palautin sen takaisin kuljetuskassiin. Kiira alkoi kuitenkin protestoida, joten päästin sen uudestaan ulos ja sitten se makasikin viereisellä penkillä suurimman osan matkasta.

Serkkuni luona Kiira kiersi ensin asunnon muutamaan otteeseen ja sen jälkeen alkoi pörrätä meidän luona. Se keksi tietysti heti, että keittiön kaapit ja vaatekaapit saa auki, joten sain aika monta kertaa kieltää niiden räpeltämisestä. Ensimmäisenä iltana se myös jostakin syystä meni usein johonkin toiseen huoneeseen ja alkoi huutaa. Ehkäpä neidillä oli ikävä muita kissoja ja ihmis-isiä tai sitten sillä oli vain tylsää. Kiira oli myös todella huomionkipeä, vielä enemmän kuin normaalisti. Molempina iltoina se heittäytyi mun viereen sohvalle rapsutettavaksi ja jopa jäi siihen torkkumaan sittenkin kun en jaksanut enää silittää.

Tiistaina lähdettiin sitten taas reissuun kohti Helsinkiä. Ortopedi rauhoitti Kiiran ja sitten neiti kuvattiin ja tunnusteltiin. Iloinen uutinen: polvessa ei ole mitään vikaa! Myös selkä oli kuvissa ihan normaali ja, outoa kyllä, ortopedin mielestä myös Kiiran lonkat ovat ihan normaalit. Lonkkamaljat olivat ortopedin mukaan ehkä hieman matalat, mutta tiiviit eikä nivelrikkomuutoksia ollut. Kaksi vuotta sitten kuvista oli diagnosoitu lievä dysplasia ja alkava nivelrikko ja nyt asiantuntijan mukaan lonkat olivat ihan terveet, joten olin todella hämmentynyt.

Vertasin Kiiran lonkista otettuja kuvia, ja vaikka en osaa katsoa lonkkakuvia, minusta ne (tarkkuutta lukuunottamatta) näyttävät täsmälleen samanlaisilta.

Vasemmalla vanha, oikealla uusi.

Kaksi vuotta sitten otetussa kuvassa itseasiassa vasemman (siis kuvassa vasemman) reisiluun pää on mielestäni jopa pyöreämpi ja uudessa vähän muhkuraisempi, joten minusta on hassua että kuvista lausutut diagnoosit eroavat vieläpä näin päin.

Ortopedin mielestä Kiira on luustoltaan ja niveliltään täysin terve, eikä se tarvitse fysio- tai laserterapiaa tai mitään muutakaan hoitoa. Minä jäin kuitenkin ihmettelemään, että miten se voi olla kipeä jos se on kerran terve. Kiiran oireet voisinkin vielä kuvitella itse, mutta en sitä että se on ollut eläinlääkärillä selästä jäykkä ja kipeä, fysioterapeutilla lonkista jäykkä ja kipeä ja se ei ole antanut venyttää lonkkia täyttä liikerataa. Laitoin sähköpostilla kuvat Kiiraa viimeksi Pet-Vetissä hoitaneelle eläinlääkärille ja ilmaisin hämmästykseni. Hänen mielestään röntgenkuvat ovat vain osa diagnoosia, eivätkä puhtaat kuvat tarkoita välttämättä että kissa on terve, koska röntgenissä näkyy vain luuston tila. Aiotaan siis jatkossakin käydä hoidossa silloin kun minusta tuntuu että Kiira on kipeä, koska se saattaa hyvin pitää paikkaansa, ja on parempi hoitaa kuvitteellista kipua kuin olla hoitamatta todellista. Ainakin tämän kuvauksen perusteella voin todeta, että Kiiran agilityharrastusta ja muuta liikuntaa tuskin tarvitsee rajoittaa!

Eläinlääkärikäynnin jälkeen palattiin pöhnäisen Kiiran kanssa serkun luo. Viime metreillä Kiira nosti kantokassissa jo vähän päätä, mutta sitten rauhallisissa sisäoloissa makasi vielä pitkään viltillä peiton alla.

Tässä vaiheessa Kiira oli vielä ihan tillintallin ja sen silmärefleksit olivat hitaat. Kuitenkin kun nousin hakemaan nenäliinan keittiöstä, huomasin takaisin tullessa että Kiira oli (juuri ja juuri pystyssä pysyen) hoippunut perääni. Laitoin neidin uudestaan peiton alle ja siihen se jäi taas makaamaan melko tiedottomana. Puolisen tuntia sen jälkeen menin käymään vessassa ja löysin pikkukisun makaamasta vessan oven edestä. Sen jälkeen se ei enää malttanutkaan jäädä viltille, vaan yritti koko ajan pystyyn. Sylissä se kuitenkin malttoi nukkua vielä melkein pari tuntia. Aikas ihana mamman mussukka. ♥

Alkuillasta neiti oli jo sen verran hereillä, että se ei enää jaksanut maata, vaan istui sohvalla ja matolla ja tuli jopa keittiöön kerjäämään ruokaa. Ilme kuitenkin paljasti että neiti on vielä ihan muissa maailmoissa.

"No en oo enää yhtään pöhnässä, anna ruokaa!"

Nelisen tuntia eläinlääkäriltä kotiutumisen jälkeen uskalsin antaa Kiiralle ruokaa ja myöhemmin illalla se oli jo ihan oma itsensä. Ilta kului taas mun vieressä rapsutuksia vaatien.

Takaisintulomatkalla junassa Kiira oli aiempaa hermostuneempi ja nostin sen useamman kerran takaisin kantokassiin. Aina hetken kökötyksen jälkeen se kuitenkin halusi uudestaan ulos ja loppumatkasta neiti vietti sitten noin tunnin viereisellä penkillä. Neidistä on kyllä tullut todella helppo ja rohkea matkustaja.